Lähdimme purjehtimaan kohti Gibraltaria 24.6. Välimerellä tuuli oli mukavan leppoisaa ja matka sujui hyvässä seurassa. Tarkoituksenamme oli rantautua seuraavana päivänä ja kiivetä “apinavuorelle”, mutta yllättäen tuuli kääntyi ja meidän piti lähteä samantien kohti määränpäätämme, koska halusimme päästä purjehtimaan ”suotuisissa” olosuhteissa!

Tuuli paiskoi eteenpäin

Takatuuli Gibralttarin salmessa puhalsi puuskissa parhaimmillaan 18,7 m/s, joten nilkat kastuivat kun aallot kaatuivat veneen takaa sisälle. Eikä siinä mitään – tykkään extreme urheilusta ja ajattelin että tämä on hienoa. Jälkeenpäin selvisi, että Gibralttarinlahdelle ei olisi kannattanut mennä ollenkaan siellä kun oli valkohaiden hyökkäyksiä ja kartta oli punasena koko alueella. Alueella on kuluvan vuoden aikana uponnut veneitä, viimeisin 6. toukokuuta. No siitä selvittiin ja matka jatkui.

Tuuli oli noin 10-19 m/s koko matkan, kun purjehdimme Atlantilla seitsemän päivää yhtä soittoa. Sovimme kahden tunnin päivystyksistä per henkilö eli kuusi tuntia lepoa ja kaksi tuntia päivystystä! Yllättäen myös autopilotti sanoi sopimuksensa irti ensimmäisen päivän jälkeen. Siispä jouduimme oikeesti purjehtimaan, mikä sitten olikin aikamoinen kokemus… Aallot olivat talon kokoisia ja tuuli paiskoi meitä eteen päin.

“Lehmänpyörähdyksiä” yöllä

Yöllä purjehtiminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä kun tuulikulma kääntyi purjeen väärälle puolelle, purjeet lerpahtavat. Ainut tapa saada tuulta taas purjeisiin oli kääntää vene 360 astetta ympäri. Tämä ns. “lehmänpyörähdys” oli yöllä mielenkiintoista!

Parhaimmillaan minun ajovuoroni aikana nopeutemme oli 12,8 m/s ja veneen runkonopeus 6 m/s. Matka jatkuessa kumppanini Outi ei halunnut olla enää ruorissa, ja ajoin myös hänen vuoronsa.

Matkanteko pysähtyi, kun tuuli kääntyi täysin vastaiseksi. Kryssasimme 40 mailin siivuja ja etenemä oli 2 mailia!
Ystävät seurasivat AISsista menoamme. Kun hävisimme kartalta, he päättelivät, että meidät oli kaapattu, kun olimme vain 20 mailia Afrikan rannikolta. He tekivät ilmotuksen merivartiostoon, ja meidät otettiin seurantaan. Eri maiden merivartiostt tekevät yhteistyötä maailmanlaajuisesti. Onneksi AIS palasi ja kaikki oli taas hyvin.

Päätimme ajaa moottorilla eteenpäin ja pääsimme suotuisiin tuuliin. Seitsemän päivää merellä. Delfiinit ja muutama kilpikonna kävivät tervehtimässä ja aina välillä horisontissa näkyi rahtialuksia.

Kovaa maata jalkojen alle

Ensimmäinen saari, jonne rantauduimme, oli Lanzarote. Oli mukava kävellä kovalla maalla ja syödä ruokaa pöydässä, joka ei keinunut. Olo oli kuin olisi ollut seitsemän päivää kuivausrummussa eikä kosteus poistunut kuitenkaan.

Muutaman päivän jälkeen köydet taas irti ja nokka kohti Fuerteventuraa, jossa vuokrasimme auton ja ajelimme ympäri saarta. Seuraava määränpäämme oli GranCanaria, jonne päätettiin mennä tunnin välein kulkevalla katamaraanilla. Omilla purjeilla matka olisi kestänyt 10–12 tuntia, ja merenkäyntikin oli sitä luokkaa, että matkustajat oksentelivat. Outi ja minä nautimme tasaisesta kyydistä – mielestämme se oli todella tasaista verrattuna purjeveneessä oloon.

Once in the lifetime

Matka oli kerran elämässä -kokemus kaikille veneessä olijoille ja lisäsi ymmärrystä siitä kuinka pieni on ihminen tuolla merellä. Lentokone toimitti meidät koti-Suomeen ja muistot jäivät elämään. Once in the lifetime!

Matka taitettiin Bavaria 33:lla. Kiitokset veneen omistajille Jari ja Nina.

Reitti: Benalmádena – Kanariansaaret, 797 mailia

Teksti ja kuvat: Christer Polsa